Vietnamin sodan alkamisesta tuli kaksi viikkoa sitten, marraskuun ensimmäisenä päivänä, 60 vuotta. Vietnamin sotaa nimitetään usein "televisiosodaksi", sillä se oli ensimmäinen sota, jonka sensuroimattomia kauheuksia saattoi kuka tahansa seurata kotisohvalta television välityksellä. Sodan brutaalius ja silmitön raakuus välittyi ensi kertaa niille, jotka olivat vielä pitäneet sotimista jollain tapaa kunniakkaana. Ilman mediaa eläisimme edelleen onnellisen tietämättöminä maailman tapahtumista.

Terroristeille kohuhakuinen media on oikea lottovoitto. Pienikin teko saa helposti näkyvyyttä, joka synnyttää ihmismassoissa aikaan juuri sitä pelkoa ja paniikkia, jota iskulla usein halutaankin . Media siis oikeastaan tekee puolet terroristin työstä välittämällä kauhun informaatiota kansoille. Olisiko osa aikamme hirveimmistä terroriteoista jopa vältetty, jos teot olisivat näkymättömiä, laajaa huomiota saamattomia, siis käytännössä tekijälleen turhia? 

Sosiaalisessa mediassa sota tulee videomateriaalia tai suoraa lähetystäkin lähemmäs. Ranskan tapahtumissa somea käytettiin monipuolisena apukeinona ja yhtäkkiä lähes koko maailma saattoi olla osa sotaa. Hetkessä suureen näkyvyyteen noussut Benjamin Cazenovesin julkinen tilapävitys Facebookissa antoi hyödyllisiä tietoja meneillä olleesta panttivankitilanteesta, ja mahdollisesti täten nopeutti apujoukkojen työtä. Twitterissä hashtagilla #PorteOuverte ihmiset tarjosivat omia kotejaan turvapaikoiksi niille, jotka eivät olleet vielä päässeet suojaan iskupaikkojen läheisyydestä. Kaupunkilaiset ja siellä olleet saivat ilmoittaa Facebookissa napin painalluksella olevansa turvassa. Niin maailman johtajat kuin tavalliset kanssaeläjät esittivät twiitaten suruvalittelujaan. 

Sosiaalisessa mediassa on ollut suuren surun keskellä ilo huomata sen kantava voima; yhteisöllisyys. Vaikka raastava tieto pahuudesta leviää nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan aikaisemmin, se saa ihmiset ympäri maailmaa yhdistymään ja asettumaan vastarintaan yhtenä valtavana massana. On tutkittua tietoa, että ihminen ei oikein osaa ryhtyä hätätilanteessakaan toimeen, jos muu ryhmä ei käytöksellään tähän rohkaise. Sosiaalisessa mediassa niiden muutamien rohkeiden toimeenkäyvien ääni riittää kuitenkin usein kantamaan niin pitkälle, että kuin hyökyaallon lailla se laittaa epäluuloisimmatkin mattimyöhäset liikkeelle.

Terroristit haluavat aiheuttaa hallitsematonta pelkoa ja paniikkia, joka on omiaan lamaannuttamaan saadessaan otteen. Kuitenkin niin kauan, kun uskomme parempaan huomiseen, olemme heidän otteensa ulkopuolella. Niin kauan, kuin meillä on yhteishenki, meillä on jotain, mitä julminkaan terroristi ei voi viedä pois. Osoitetaan siis yhteisöllisyyden voimamme kuten parhaiten 2010-luvulla osaamme, ja vastataan suru-uutisten aallokkoon nostamalla toivon lippu korkealle kaikissa sosiaalisissa medioissa. Tehdään mediasta taas meidän oma aseemme, kuten alunperin oli tarkoitettu.